Aistit ovat tapa, jolla elämää koetaan. Muistisairaan kodissa aistien huomioonottaminen on perusasia, kun luodaan turvallista elinympäristöä. Aistit heikkenevät iän myötä, eivätkä aivot enää voi prosessoida aistielinten tietoa virheettömästi. Seurauksena voikin olla aukkoja, tyhjäkäyntiä ja vaaroja. Heikompinakin aistit ovat kuitenkin väline ympäristön havaitsemiseen ja niiden huomioonottaminen auttaa turvallisen ympäristön luomisessa.

Aalto-yliopiston terveys- ja hyvinvointialan arkkitehtuurin professori Laura Arpiainen puhui Muistiasiantuntijoiden kevätseminaarissa 17.5.2019. Hän korosti esityksessään mm. aististimulaatioiden muokkaamista selkeämmäksi ja kotoisemmaksi. Kaiken takana on turvallisuuden tunne.

Arpiainen muistuttaa, että vaikka tunteiden ymmärrys ja prosessointi eivät aina toimi muistisairaalla, tunteet säilyvät loppuun saakka. Muistin ja aistihavaintojen katkeilu aiheuttavat hämmennystä, jota voi lievittää positiivisilla tunteilla. Niitä tuottaa paitsi hyvä hoiva ja ihmisen kontakti, myös turvallinen ympäristö.

“Ilman muistisairaiden erilaisuuden ymmärtämistä ja kunnioittamista ei onnistu mikään. Kun tämä ymmärretään, voi ruveta katsomaan, miten tätä kannattaa tehdä”, Arpiainen muistuttaa heti alkuun. “Turvallisuus ja kodinoloisuus tuovat paitsi hyvinvointia, myös itsenäisyyttä ja omanarvontuntoa.”

“Meidän täytyy muokata ympäristöä niin, että se säilyy turvallisena ja miellyttävänä. Huonosti ymmärrettävässä ympäristössä muistisairas voi helposti hätääntyä ja onnettomuusriski kasvaa”, Arpiainen sanoo.

“Fyysisen ympäristön riskitekijät pitää minimoida. Kaatuminen on yksi pahimpia ongelmia, ja ympäristön havaitsemisen muutokset saattavat usein lisätä kaatumisriskiä.”

Aistit auttavat vaaran uhatessa

“Aistit heikkenevät, mutta ne eivät kokonaan sammu. On vain ymmärrettävä, mihin niiden heikkeneminen vaikuttaa”, Arpiainen sanoo.

Näköaisti auttaa ympäristön ymmärtämisessä ja navigoinnissa, eikä kaatumisia niin herkästi tapahdu.

“Ei pidä tehdä esimerkiksi isoja kontrasteja tasaisiin pintoihin, koska sitten pinnat eivät enää näytä tasaisilta. Jos lattiassa on suuria raitoja, ne alkavat näyttää kuopilta.”

Eksyminen ja erehdykset ovat kytköksissä näköaistiin ja kuuloaistiin. Suuntataju on parempi, kun myös kuulo on hyvä. Arpiaisen mukaan äänimaailmaa on hyvä rajata: radion, TV:n, ulkoäänien ja koneiden äänten sekamelska vaikuttaa koko tilan havainnointiin ja edelleen myös turvallisuuteen.

“Varsinkin sairaaloiden akustinen ympäristö voi olla ahdistava, jos siellä kolisee ja summerit piippaavat koko ajan.”

Vaaran havaitsemiseen vaikuttavat kuulo- ja tuntoaistit. Vahinkoja voi tulla esimerkiksi jos hälyttimiä ei kuule tai kylmän ja kuuman eroa ei havaitse. Siksi esimerkiksi termostaatteihin, pattereihin, saunan kiukaaseen ja lieteen on hyvä hankkia turvallisuutta parantavia ratkaisuja.  Huonon tuntoaistin vuoksi myös haavoja ja vammoja saattaa jäädä huomaamatta.

Hajuaisti on kompassi esimerkiksi tulipalon sattuessa. Hyvä hajuaisti varoittaa savusta ja kaasuista. Savu- ja palohälyttimien on oltava riittävän herkkiä ja kovaäänisiä. Pilaantuneen ruuan puolestaan havaitsee sekä hajun että maun perusteella.

Valolla ja värillä on väliä

Valo on turvallisuustekijä ja terveystekijä. Se vaikuttaa ympäristön selkeyteen, unen laatuun ja unirytmiin sekä D-vitamiinin saantiin. Valolla on merkitystä koko hyvinvoinnille.

“Valaistuksen, värien ja materiaalien pitää tukea arjen toimintoja. Huonekalujen ja sisustuksen  pitää olla asianmukaisia. Esimerkiksi lattian pitäisi olla mattapintainen, sillä heijastukset voivat olla visuaalisesti hämmentäviä”, Arpiainen korostaa.

“Lattioiden ja seinien pitäisi olla erivärisiä. Värien sekamelskaa pitäisi kuitenkin välttää: harmoniset värit sekä niiden identiteetti on hyvä huomioida. Myös vahvoja kuvioita ja raitoja kannattaa välttää”, Arpiainen kertoo.

“Fyysiset tasot pitäisi olla selvästi eroteltu. Esimerkiksi rappusissa ja korokkeissa tulee olla selvä kontrasti lattian kanssa.”

Eksyminen on yleistä varsinkin laitoksissa, joissa on samannäköisiä käytäviä. Ovien täytyy löytyä helposti. Tässä hyvä valaistus on aivan ratkaisevaa. Valo on turvallisuustekijä”, Arpiainen sanoo.

“Normaalikodeissa saattaa myös tulla varjoisia nurkkia, eikä lattia näy hyvin. Siellä saattaa olla joku sohva edessä ja räsymatto vinossa. Varjoisassa paikassa räsymattoon voi kompastua.”

“Usein valaistusta suunnitellaan valaisimilla sen sijaan, että keskityttäisiin valon laatuun. Luonnonvaloa pitäisi käyttää niin paljon kuin mahdollista”, Arpiainen huomauttaa.

“Valaistuksessa on kiinnitettävä huomiota säädettävyyteen ja suunnattavuuteen. Kohdevalaistus on tärkeää. Valoa ei saa olla myöskään liikaa. Heijastukset voivat sekoittaa tasojen hahmotusta.”

“Opastus ja visuaalinen kommunikointi ovat tärkeitä. Kannattaa käyttää maamerkkejä suunnannäyttäjinä. Ovet voivat olla erivärisiä, niin oman oven voi muistaa helpommin. Ja laitoksessakin ovi voi olla asunnon oven näköinen. Oviin voi myös laittaa esimerkiksi kuvallisia opasteita”, Arpiainen kertoo.

Tutuista esineistä visuaalisia ankkureita

“Tuttuus on hyvin tärkeätä muistisairaille. Tutut esineet, taide, omat kuvat ja tavarat voivat toimia visuaalisina ankkureina, joilla he voivat yhdistää sen ympäristön omaan elämäänsä, etenkin jos ollaan laitoshoidossa.”

“Sinne voi tuoda jonkun oman tuolin jonkun ison oman maalauksen tai tyynyjä. Oven vieressä voi olla myös vitriini, johon voi laittaa oman mollamaijan tai kuvia. Lapsuuden tai nuoruuden kuvia tai nykyaikana otettuja. Näin sinne tulee tällaisia tuttuuden saarekkeita, minkä avulla pääsee kiinni, missä nyt ollaan.”

On myös olemassa niin sanottuja muistiasemia, paikkoja, joita voi muokata asiakkaan mukaan. Tuttujen ja rakkaiden asioiden tekeminen voi stimuloida muistia. Esim. pyykin pinoaminen, postin avaaminen, ruuanlaitto ja käsityöt voivat parantaa kognitiivista toimintaa.

Käsitöillä, nikkaroinnilla sekä äitiyteen ja hoivaamiseen liittyvillä asioilla on yhteys takautumiin. Lemmikit ja puutarhanhoito virkistävät ja tuovat muistisairaalle terveyttä.

Tuoksuva ja soliseva puuhailun puutarha

Ulkotilat tuovat stimulaatiota kaikille aisteille. Puutarhoissa voi olla erilaisia vyöhykkeitä, kuten kasvivyöhyke, tuoksuvyöhyke ja värivyöhyke. Niiden äärelle on hyvä päästä liikkumaan ja istuskelemaan.

“Voimakkaat tuoksut sopivat muistisairaille. Jasmiinia tai rosmariinia kannattaa käyttää. Yrtithän ovat ihania. Kun siitä pyyhkäisee ohi niin se tuoksu voi tulla pelkästä kosketuksesta. Sitten voi suunnitella väripuutarhan, myös niin, että ottaa huomioon vuodenajat. Joku kasvihan voi olla talvellakin värikäs. Voi olla vaikka värikäsrunkoisia puita”, Arpiainen ehdottaa.

“Puutarha voi olla myös äänipuisto. Siinä voi olla kahisevia heiniä, pulppuava suihkulähde tai tuulikanteleita, jotka kilahtelevat tuulessa. Ja erilaiset perinneaiheethan ovat myös hyviä. Puutarhaan voi laittaa maitolavan tai muita elementtejä jotka saattavat olla relevantteja näiden ihmisten nuoruudesta.”

“Puuhastelun mahdollisuus kannattaa muistaa, sillä muistisairas tarvitsee myös toimintaterapiaa. Voi olla esimerkiksi istutuslavoja mihin ulottuu  pyörätuolistakin. Sinne vaan mansikat ja porkkanat kasvamaan, että niitä pääsee sitten aikanaan vetämään maasta. Kanadassa olen nähnyt myös puutarhan, jonne oli tuotu vanha hieno auto puunattavaksi”, Arpiainen kertoo.

“Turvallisuuden kannalta on tietenkin muistettava, että maaston pitää olla tasainen, jolloin kaatumisvaara saadaan minimiin. Ei saa olla rappusia tai korokkeita, jotka luovat esteitä esim. rollaattorilla kulkuun”, Arpiainen sanoo.

“Polkujen on hyvä olla päällystettyjä ja valaistuja ja reittien selkeitä. Reitit jotka muodostavat lenkin ovat aina hyvä ratkaisu. Umpikujia ei saa olla. Kaiteita kannattaa myös rakentaa, että niistä voi ottaa kiinni”, Arpiainen muistuttaa.

“Valo ja varjo vaikuttavat muotojen havainnointiin. Varsinkin erikoisesti muotoiltujen pensaiden kohdalla voi tulla vääriä assosiaatioita. Vaikkapa karhun muotoon leikattu pensas saattaakin näyttää oikealta eläimeltä ja muistisairas hätääntyy siitä.”

Arjen toimintoihin sujuvuutta ja mielekkyyttä

“Ruuan jakelussa olisi hyvä, että asiakas saa itse ottaa ruuan. Esimerkiksi ns. jakelubaarit ovat hyvin pidettyjä. Tietysti niillä jotka pystyvät tekemään ruokaa, voi olla oma pikku keittiö. Kaiken kaikkiaan ihminen syö paremmin, jos hänellä on seuraa syödessä. Jos yksin istuu siinä niin ei tule syötyä. Sen takia suositaan avoimia hoitomuotoja niin, että esimerkiksi perhe voi mennä syömään vanhuksen kanssa ja jopa ottaa jotain mukaan”, Arpiainen suosittelee.

“Vanhuksen syöminen huononee myös makuaistin heikkenemisen myötä, eikä se ole enää  nautinnollista. Siksi sosiaalinen puoli siinä aterioinnissa tulee entistä tärkeämmäksi.”

Arpiaisen yksi missio terveyden ja hyvinvoinnin arkkitehtuurin työssä on potilas- ja perhekeskeinen lähestymistapa sekä suunnitteluun että hoitoon (Patient and Family Centered Care). Pitäisi olla mahdollisuus myös siihen, että omainen voi tarvittaessa vaikkapa yöpyä sairaan luona.

“Yksityiset huoneet eivät mielestäni ole kaikille sosiaalisesti paras ratkaisu. Jaetussa huoneessa on kuitenkin taas se kääntöpuoli, että jos on jaettu huoneita, niin saattaa olla ettei kämppäkaverin kanssa tule toimeen. Ihana asia isommissa tai jaetuissa huoneissa on se, että niihin voi sijoittaa pariskuntia.”

Asukkaan viihtyvyys vai hoitamisen rutiinit?

“Kaiken kaikkiaan kannatan kovasti integroituja hoitomalleja ja niiden huomioimista ympäristön suunnittelussa. Eihän se ole niin, että joku arkkitehti vaan suunnittelee mieleisensä rakennuksen. Pitää tajuta, että siellä palvelukodissa kaikki asiat tulevat yhteen. On musiikkiterapian tarvetta tai toimintaterapian tarvetta ja niin edelleen”, Arpiainen sanoo.

Holistinen hoitokäsitys ja potilas- ja perhekeskeinen hoito vaativat kaikkien tiloja käyttävien henkilöiden näkökulmien huomioimista.

“Ympäristön suunnittelussa kuunnellaan kuitenkin helposti enemmän hoitohenkilökuntaa ja unohdetaan käyttäjät. Ajatellaan, että kyllä me tiedetään mitä ne asukkaat tarvitsee. Mutta nimenomaan kun on vähän heikommasta kysymys, kuten lapsista, muistisairaista ja mielenterveyspotilaista, niin silloin siinä kävellään heidän yli. Muistisairaillakin on parempia ja huonompia päiviä”, Arpiainen muistuttaa.

“Palautetta voisi kysyä hieman aikaisemmassa vaiheessa ja puhua myös omaisille. Integroitu ympäristö ja holistinen hoito toimivat parhaiten silloin, kun myös henkilökunta on ottanut ne oikein asiakseen.”

Arpiainen kannustaa pieniinkin muutoksiin asumisen parantamisessa. “Pieniä muutoksia tai remontteja ei pidä yhtään pelätä”, hän sanoo.

“Osa niistä on ihan helppo tehdä. Puutarhan tekeminen on tietysti isompi työ, mutta jos se ei onnistu, niin sitten voi laittaa vain vaikka  tuoksupelargonian olohuoneeseen. Kirpputorilta voi käydä ostamassa lasten sängyn ja laittaa sinne nuken nukkumaan. Siihen ei mene kuin satanen. Kun tiedetään, että siitä on niin suuri terapeuttinen apu, niin ei ole mitään syytä jättää muutoksia tekemättä.”

Kirjoittaja: Minna Kilpeläinen, FM, KM, freelancer-toimittaja, projektiasiantuntija, HIPPA-hanke